Varjorikko-novelli: He jotka jäävät he jotka lähtevät

Osallistuin vuoden 2017 Turun Science Fiction seuran Nova-kirjoituskilpailuun kourallisella scifinovelleja ja lyhytproosatekstejä. Olin kirjoittanut tarinat edellisen vuoden aikana Jyväskylän yliopiston luovan kirjoittamisen kokoelmakurssille. Tarkoituksenani oli kirjoittaa erilaisia lyhyitä ”pilkistyksiä” mahdollisiin ja mahdottomiin tulevaisuuksiin. Kokoelma koostui siis tulevaisuustarinoista, joissa kaikissa olin kokeillut jotakin omasta mielestäni mielenkiintoista tyylillistä tai rakenteellista seikkaa.

Sain kaksi lyhytproosatekstiä kirjoituskilpailun finaaliin, mutta kumpikaan ei sijoittunut palkintosijoille. Molemmat olivat aika kokeellisia ja poikkesivat scifinovellien valtavirrasta. Minusta on hämmästyttävää, että ne pääsivät kilpailussa niinkin pitkälle, etenkin kun ne eivät varsinaisesti täyttäneet kilpailuehtoja: ne eivät olleet novelleja.

Joitakin kuukausia kisan jälkeen sain viestin Camilla Kantolalta, joka kertoi tavoitteestaan perustaa uusi spekulatiiviseen fiktioon keskittyvä verkkolehti. Hän oli toiminut kisassa esituomarina ja lukenut novellini He jotka jäävät he jotka lähtevät ja toivoi saavansa julkaista sen lehden ensimmäisessä numerossa.

Heinäkuun 11. päivä ilmestyi Varjorikon ensimmäinen numero, josta kyseinen novelli nyt löytyy. Voit lukea sen tästä: He jotka jäävät he jotka lähtevät

Novellin taustoja:

Alun perin tarinan pohjalla oli kaksi erillistä novellia, Sinä päivänä kun he saapuivat ja Tämä palava maa, jotka muodostivat yhdessä novelliparin. Tarinan rakenteellisessa keskiössä on näkökulman muutos, teemana kommunikaatiovaikeudet ja vieraan pelko.

Sain idean tarinaan kun törmäsin Tiina Raevaaran erikoiseen Longplay-juttuun Jesus, tulevaisuudesta. Juttu käsittelee avaruusmatkailun yleistymistä ja siinä esitettiin, että tulevaisuudessa se saattaisi johtaa kokonaan uuden ihmislajin syntyyn.

Minua on jo pitkään kiinnostanut tieto. Se, miten ihmiset jäsentävät arkitietoa, miten tieto ja todelliset tapahtumat muuttuvat myyteiksi kun tarpeeksi aikaa kuluu. Toisinaan riittävä aika on muutama sukupolvea. On mielenkiintoista pohtia, mitä ihmiskunnalle tapahtuu kun me menetämme tietomme, historiamme.

Halusin ottaa tarinani lähtökohdaksi oraalisen tarinankerronnan perinteen ja myytit, ja viedä ne tulevaisuuden maailmaan. Tarinassani menneisyys on jo osittain unohtunut, mutta palaa muistuttamaan olemassaolostaan kahden toisilleen vieraan ihmislajin kohdatessa.

Lukion biologian opettajani (silloin kauan kauan sitten) käski meidän oppilaiden miettiä, millainen maailma olisi, jos olisi yhä olemassa useampia ihmislajeja. Me tapamme toisiamme jo pelkän ihonvärin perusteella, entä sitten jos reviirillemme tulisikin kokonaan toinen laji?

Lukion päättämisestäni tuli tänä vuonna kuluneeksi kymmenen vuotta, mutta biologian opettajan esittämä ajatusleikki tuntuu entistä ajankohtaisemmalta. Pian meillä saattaa olla kykyjä paitsi kansoittaa vieraita planeettoja, myös palauttaa jo sukupuuttoon kuolleita lajeja henkiin.

Mutta kuinka me pärjäämme vieraiden kanssa, jos emme tule toimeen edes keskenämme?

Kuva: Prettysleepy (Pixabay)

 

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

Pidä blogia WordPress.comissa.

Ylös ↑

%d bloggers like this: